hennoin siivin elämään

(postauksen kuvituksena hetkiä opintomatkalta Savonlinnaan)

Mulla on ollu jo pidemmän aikaa kirjotusfiilis. Ihan oikea kirjotusfiilis, semmonen, mitä se oli joskus muutama vuosi sitten, kun blogimaailma kukoisti. Oon kuitenki huomannu, että mitä pidempään oon poissa näppäimistön ääreltä, sitä suuremmaksi kynnys palata kasvaa. Viimeksi taisin kirjotella tänne kuulumisia tammikuussa - 4 kuukautta sitten. Tuntuu, että siitä on ikuisuus.

Laulaminen - parasta opistossa ja niin myös opintomatkalla. Alemmassa kuvassa Kerimäen puukirkko.

Mullahan oli haaveena kirjottaa blogia säännöllisesti läpi opistovuoden. Todellisuus oli kuitenkin jotain muuta. Kone lojui kaapin ylähyllyllä avaamattomana välillä kuukausia. Ei jaksanut. Ei tuntunu omalta. En pakottanut. Opisto loppui tasan viikko sitten. Kirjoitin silloin instagramiin näin:

  9 kuukautta. Reilu 100 ihmistä ympärillä. 1 yhteinen koti. Lukemattomia muistoja. Opisto. ❤

Se vuosi kasvatti. Mulla oli paljon odotuksia opistovuodelle ja sille, minkälainen opistolainen itse haluaisin olla. Monet kerrat petyin. Voimat ei riittäneetkään. Jouduin nousemaan uudelleen ylös. Itkin.

Kuitenkin, päällimmäisenä mielessä on kiitollisuus. En ehkä saanut sitä, mitä luulin saavani. Mutta sain paljon muuta, ja se riittää. Eikö tärkempää oo lopulta kuitenkin se, että tunnen nyt itseni paremmin ja oon saanu vierelle lisää rinnallakulkijoita?

Kiitos ❤ #rakro1718

Koli  - aina yhtä mahtava.

Tuo teksti tiivistää aika hyvin mun opistovuoden. Se ei ollut läheskään sitä mitä odotin. Elämässä oli yhtä aikaa päällä kaksi isoa asiaa - opisto ja seurustelu. Se kulutti ja vei voimia. Arki opistolla oli välillä hyvinkin tapahtumarikasta. Välillä se oli sitä oman huoneen seinien ulkopuolella, mutta siinä sängyllä maatessa elämä tuntui junnaavan paikoillaan. Olisin halunnut mennä muiden mukana ja saada vuodesta ''kaiken irti''. Kuitenkin monesti jouduin pettymään itseeni, kun en jaksanutkaan.

Tuo vuosi oli minulle oppikoulu elämästä, itsestäni ja muista ihmisistä. Ja näiden kaikkien suhteista toisiinsa. Jälkeenpäin ymmärrän, että ei ole syytä olla itelleen katkera tai pettynyt. Se oli minun opistovuosi. Sain siltä eväitä elämään. Se riittää. Ja nyt elämä jatkuu.

Tämän kevään haasteisiin on kuulunu isolta osin myös pääsykokeet. Hain opiskelemaan Lapin yliopistoon luokanopettajaksi. Pääsin hakuprosessissa jatkoon ensimmäisestä, kirjallisesta vaiheesta. Nyt olisi vielä edessä soveltuvuuskokeet, jotka ratkaisee lopullisen tuloksen. Nyt jo jännittää. Kestääkö pää?

Tällä hetkellä makoilen kotipihassa riippukeinussa - lomalla. Oon saanu kesätöitä Rovaniemeltä, ja muutto sinne on edessä muutaman viikon päästä. Tuntuu hyvältä päästä alottaa omaa elämää, vaikka samaan aikaan monet asiat siinä jännittää. Just nyt kuitenkin uskon, että asiat kyllä järjestyy jotenkin. Joinain päivinä siihen on ollu vaikea luottaa ja varmasti vieläkin tulee monenlaisia päiviä ja fiiliksiä liittyen muuttoon. Mutta silti, asioilla on tapana järjestyä.

Näitä fiiliksiä tänään. En oo koskaan oppinu kirjottaa päiväkirjaa, siis ihan semmosta oikeeta päiväkirjaa. Ehkä tää on mun tapa kirjottaa sitä. Jääpähän näistäkin ajoista joku muisto muisteltavaksi sit 50 vuoden päästä.

tämä arki

Kirjottelen tänne näköjään nykyään hyvin harvakseltaan, mutta onneksi sentään välillä tulee edelleen semmonen fiilis, että oispa kiva kirjottaa blogiin. Tää taitaa olla ensimmäinen postaus tän vuoden puolella, joten ihan aluks toivon onnen hetkiä teille kaikille tähän vuoteen ♥

Kerroin tänne alkusyksystä jotain opistofiiliksiä ja aattelin että voisin nyt kirjotella vähän lisää. Opistoo on kulunu nyt puolet ja moni asia on muuttunu syksystä paljon. Tajusin yks päivä, että en tuntenu näistä ympärillä olevista ihmisistä vielä 4 kuukautta sitten ketään. Oli onnellista huomata, että nyt niistä moni on mulle ystävä ja lähes kaikille oon ainaki jutellu joskus. Moni kokee opistovuoden tärkeimpänä asiana uudet ystävät ja tämän voin kyllä allekirjottaa varsinkin viime aikojen perusteella.

Vaikka oon kysyjille aina vastannut, että viihdyn opistossa hyvin, oli syksy mulle kuitenki aika vaikea. Oli paljon hyviä hetkiä, mutta myös niitä päiviä, kun mikään ei kiinnostanut ja kävin vain tunneilla ja syömässä. Kyse ei ollut siitä, ettenkö ois halunnu tehä mitään muuta. Olisin halunnut, mutta en jaksanut enkä uskaltanut. En jaksanut uskaltaa. Helpompaa oli vaan pysytellä omassa kämpässä. Kyllä mää tunneilla tutustuin moneen opistolaiseen, mutta vapaa-ajalla en uskaltanu mennä mukaan. Petyin itteeni.

Väsymyksestä ja pettymyksistä huolimatta opistosyksy oli rikas. Mieleen on jääny erityisesti kuutamoluistelu peilikirkkaalla Ranuanjärven jäällä, revontulien loimutessa tähtitaivaalla. Mielessä ovat myös eräretki Soppanaan ensimmäisellä viikolla, viestintälinjan retki Ouluun SRK:n toimistolle, solujen väliset säbäpelit, opiston 30-vuotisjuhla, itsenäisyyspäiväjuhla, jossa toimin juontajana, monet joulujuhlat ja pikkujoulut, tyttöjen keskusteluilta ja vanhempien viikonloppu. Kaiken tämän väliin jäi paljon ihan arkista opiskelua, joka tarkottaa mun kohalla suullista, kirjallista ja kuvallista viestintää, radiotyötä, käsitöitä, kahdessa kuorossa laulamista, laulutunteja ja uskontoa.

Nyt on meneillään ensimmäinen kahden viikon periodi 3 viikon joululoman jälkeen. En tiedä mitä joululomalla oikein tapahtui (muuta kuin että olin lähes koko ajan töissä), mutta nyt tänne takasin tullessa fiilis on ollu ihan eri kuin koko syksyn. Oon rohkastunu menemään muihin soluihin vierailulle, on ollu aivan ihania keskusteluja ja oon ollu paljon pirteempi kuin aikoihin. Jotenki on semmonen luottavainen fiilis, että tästä keväästä tulee vielä hyvä. Tää vuosi on mulle niin tarpeellinen, hengähyshetki opiskelujen välissä. Vielä muutaman kuukauden saan elää täysillä tätä elämää ja sitten paahdan täysillä kuukauden verran pääsykokeita varten.

Kevättä ja valoa ootellessa ♥ (tuli nimittäin aika ikävä noita alkutalven kirkkaita pakkaspäiviä kun näitä kuvia katto)

mikä minusta tulee isona?

Musta tuntuu, että joka vuosi tähän aikaan mun - ja varmasti monen muunkin - mielessä alkaa pyöriä kysymykset tulevaisuudesta. Mikä minusta tulee isona?

Viime vuonna tähän aikaan mulle alko olla jo selvää, että haen täksi vuodeksi opistoon. Se antoi hetken lisäaikaa miettiä, mitä oikeasti haluan tulevaisuudelta. Olin väsynyt, eikä oikein ollut voimia ajatella, että mitä haluaisin opiskella. Toki mietin sitä siltikin, mutta en niin tosissani.

Tänä vuonna tilanne on eri. Oon kiitollinen, että oon saanu olla tän syksyn täällä opistossa ja luvan kanssa kerätä voimia raskaan vuoden jälkeen. On myös heränny into taas opiskella kunnolla. Kysymys tulevaisuudesta on pyörinyt paljon päässä, viimeksi viime yönä kello 1, kun en saanut unta.

Oon aina tavalla tai toisella haaveillut opettajan ammatista. Muitakin vaihtoehtoja on kyllä käynyt hetkittäin mielessä, mutta aina lopulta oon palannut takaisin siihen opettajaan. Oon myös kuullut monelta ystävältä ja vähän tuntemattomammaltakin, että sopisin hyvin opettajaksi. Välillä mun oli vaikee uskoa sitä ite, mutta nyt se ajatus elää taas. Olisinko opettaja? Ehkä - ainakin se tuntuu mieleen tulevista ammateista tutuimmalta ja omimmalta.

Jos olisin viime keväänä hakenut yhteishaussa, olisin todennäköisesti hakenut yliopistoon opiskelemaan suomen kieltä ja kirjallisuutta. Oon aina tykänny kirjottaa ja oon kiinnostunu suomen kielestä ja esimerkiks murteista. Suurimmasta osasta jotka lukee suomen kieltä yliopistossa tulee äidinkielen opettajia. Toisaalta se ois kyllä edelleen työ, joka mua kiinnostais. En oo kuitenkaan ihan varma, pärjäisinkö yläasteikäisten nuorten kanssa, tai jaksaisinko sitä työtä kuitenkaan. Ehkä enemmän tällä hetkellä kuitenkin kiinnostaa luokanopettajakoulu.

Tää kulunut syksy on tuonu mulle yhä vaan vahvemman tunteen siitä, että tänne pohjoiseen mun sydän kuuluu. Onneksi Rovaniemellä on opettajakoulu, jonne nyt todennäkösisesti kevään haussa haen. Koskaan ei tietenkään voi olla varma, että pääseekö haluaamaansa kouluun tai haluamalleen paikkakunnalle. Mutta sen eteen aion keväällä tehä töitä. On kuitenkin jotenkin turvallisempi olo, kun on nyt melko selkeä suunnitelma, mitä haluan. Ja jostain syystä se tuntuu vielä vähän selkeemmältä nyt, kun oon sen jollain tavalla sanonu ääneen täällä.

Onko siellä muita, jotka pohtii näitä samoja juttuja nyt, tai kenties joitakin joilla ois kokemusta VAKAVA-kokeesta tai OKL:ssä opiskelusta? Ois kiva kuulla kokemuksia ♥

tämmöistä tänne

Mä oon onnellinen. Syitä siihen on monia, mutta suurin niistä tällä hetkellä on tämä:

Olet olemassa,
rakas ihminen.
Elämä kaunis on,
kun tiedän sen.
Ei tärkeintä se,
mitä sanot, teet,
vaan mitä olet,
hymy, kyyneleet.
Olet olemassa,
sitä tarvitsen,
kuin lintu ilmaa,
maata kukkanen.
– Mirjami Lähteenkorva –

Viimeiset kuukaudet on ollut siis uuden opettelua ja monien tunteiden vuoristorataa opiston lisäksi myös elämässä muutenkin. Ei sitä vaan voi sanoin kuvailla, minkä turvan, onnen ja ilon rinnalla kulkeva ihminen tuo elämään. Vastapainona myös sanat ikävä ja kaipaus on saanu ihan uuden merkityksen. Välillä on ollut vaikea keskittyä opistoelämään, kun ajatukset on ollut jossain ihan muualla. Pääsääntösesti oon kuitenkin onnistunu nauttimaan myös opistosta, ja tunne siitä, että opisto on tässä elämäntilanteessa mulle paras mahollinen vaihtoehto vain vahvistuu koko ajan. 

Oon kokenu tän syksyn aikana ihan hullun paljon hienoja asioita. Pohjoinen on tarjonnut parastaan: ensin upean ruskan, ja nyt lumesta hohtavan maan ja kirpeät pakkaspäivät. Oon viettäny paljon aikaa luonnossa niin yksin, opistolaisten kuin Johanneksenki kanssa. Syyslomalla reissasin Suomea ristiinrastiin - ensin J:n luokse lapin rajalle, sitten Ouluun, Kuopioon,Ouluun, Sallaan ja taas Ranualle. Oli ihana nähä Kuopiossa vanhoja ystäviä, joita näkee tän opistovuoden aikana paljon vähemmän kuin ennen. Ihan samalla tavalla silti paasattiin edelleen Lauran kanssa, ja nukuttiin siskonpedissä ja syötiin Hanna Partasen hillomunkkia aamupalaksi Maijun kanssa.



Loppulomasta jätinkin sitten Kuopion harmaat maisemat taakse ja suuntasin takaisin pohjoiseen. Rentouduttiin mökillä, ihasteltiin lumisia maisemia, vaellettiin lähimaastossa, valloitettiin Salla-tunturi, ihailtiin revontulia ja tähtiä kirkkaassa yössä, taisteltiin nuotion syttymisen kanssa ja lopulta hyvästeltiin haikein mielin taas kahdeksi viikoksi. Nyt istun pohjoisen varakotini sohvalla ja toivon, että huominen tulisi nopeasti ja saisin taas rutistaa rakkaimman syliin ja kerätä viikonlopun verran yhteisiä muistoja lisää.

 

Tämmöistä tänne siis, entä sinne? ♥

toinen toistamme tukien

Tiiättekö, kun joskus vaan tuntee olevansa Elossa - isolla eellä kirjotettuna? Mä tunnen niin just nyt.

Elämässä tapahtuu joskus aika hulluja asioita ja tähän syksyyn niitä on mahtunu enemmän kun pitkään aikaan. Isompia ja pienempiä. Ehkä isoin niistä on opisto.

Oon asunu opiston seinien suojassa pian neljä viikkoa, yhdessä noin 115 muun nuoren kanssa. Jo tässä ajassa näistä 115 erilaisesta ihmisestä on muodostunu mulle toinen perhe, jonka keskellä on ollut turvallista olla minä. Me ollaan yhdessä rakennettu kultaisia muistoja elämällä hetki kerrallaan, heittäytymällä lapsen tasolle, laulamalla koko ajan, haastamalla itsemme ja toisemme, pelailemalla ja ottamalla vastuuta yhteisestä hyvästä. Siinä sivussa meille on muodostunut vahva yhteishenki, jonka uskon kannattelevan meitä näistä ensimmäisistä viikoista aivan viimeisiin hetkiin asti. Kerta toisensa jälkeen oon saanut hämmästellä sitä, että miten aivan vieraista ihmisistä on voinut näin lyhyessä ajassa muodostua niin tärkeä osa mun elämää.

Kolme vuotta sitten kun moni mun kavereista oli täällä opistossa, ihmettelin, että miten niillä riittää kerrottavaa pelkästään opistosta ihan kyllästymiseen asti. Enää en ihmettele. Täällä jokaiseen päivään mahtuu niin paljon kaikkea - tekemistä, ihmisiä ja fiiliksiä - että niistä vois kirjottaa vähintään pitkän blogipostauksen verran tekstiä. Opisto on samalla koulu ja koti, siis lähes koko elämä. Myös ihmiset joiden kanssa jaan arkeni, asuvat täällä. 

Mietin ennen opistoa paljon sitä, että miten tulen viihtymään täällä itseä kolme vuotta nuorempien seassa. Mietin, että löydänkö oman paikkani ja että hyväksytäänkö minut joukkoon. Huoli on ollut turha. Tunnen kuuluvani joukkoon tasavertaisena muiden kanssa ja välillä jopa unohdan sen, että oikeasti olen vanhempi kuin suurin osa opistolaisista. Oon myös sitä mieltä että tässäkin asiassa oma asenne ratkaisee aika paljon. Oon tullut opistoon sillä asenteella, että haluan tutustua avoimesti erilaisiin ihmisiin. En peittele sitä, että olen vanhempi, mutta en myöskään korosta sitä millään tavalla. Joskus jopa tuntuu, että olen lapsellisempi kuin moni muu. Toisaalta osaan tarpeen tullen olla myös rauhallinen isosisko, täälläkin.

On opistossa asumisessa toki omat haasteensakin. Koti-ikävä on yllättänyt. Ihan joka hetki ei ole ollut helppoa. Opiston ulkopuolisten ystävien murheet on painanu mieltä. On joutunut miettimään omaa osaani täällä ja muualla. Siitä huolimatta uskon, että tämä vuosi täyttää monet pienet salaiset haaveet ja isommatkin unelmat. Muistojen reppu täyttyy hetki hetkeltä. Vuoden jälkeen sitä reppua kantaa varmasti onnellinen minä. Vuosien 2017-2018 rakrolainen.

Loppusanat: Onko parempaa, kuin makoilla märällä pellolla yövaatteet päällä yhdessä kaukaa meren takaa tulleiden opistoystävien kanssa ja ihailla maailmankaikkeuden kauneutta? Eilen illalla ei ainakaan parempaa voinut olla. Huomisesta en tiedä. ♥